-Ukki! Moona lähes nyyhkäisi puhelimeen. -Joo. Lento sujui hyvin. Ei ole mitään sattunut, tai siis on, muttei mitään sellaista, sellaista ettei lentokone tippunut tai mitään. Olen kunnossa, Kira myös vaikka huutaakin. Moonan ääni alkoi väristä ja kyyneleet valuivat hänen sinisistä silmistään.
-Anna se puhelin! Kira kivahti ja tempaisi puhelimen serkultaan.
Moona ryntäsi vessaan ja oksensi. Häntä pelotti ja hän kuuli Kiran pyytävän (tai oikeammin käskevän) isoisän tulemaan tänne. Ukkia Moona juuri nyt kaipasikin. Ukki antaisi hänelle halauksen ja vakuuttaisi tämän olevan vain pahaa unta. Oksennettuaan Moona huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä ja katseli peiliin. Hän oli oksentaa uudestaan nähtyään, mitä vessan peiliin oli huulipunalla kirjoitettu. ”Tästä aloitamme yhteisen matkamme” (englanniksi).
-Kira! Tule katsomaan! Moona huusi.
Hän näki serkkunsa kalpenevan ja nieleskelevän, sitä näkyä ei kovin usein nähty. Kira Talvitie ei vähästä hätkähtänyt.
-Sairasta...
-Tuleeko ukki? Moona kysyi.
-Tulee. Hän lupasi ottaa taksin ja on täällä puolen tunnin päästä.
-Soititko poliisille?
-En. Ukki kielsi ehdottomasti ja hän lupasi hoitaa sen heti saavuttuaan tänne, Kira sanoi totisena. -Täällä on muuten pian lehdistökin.
-Niin tietysti, Moona huokaisi.
Kira ja Moona olivat varakkaan suvun jälkikasvua, joiden elämää oli aina enemmän tai vähemmän seurattu keltaisen lehdistön palstoilla. Vuosien takainen vanhempien traaginen menehtyminen auto-onnettomuudessa Pietarissa oli myyvä tarina, jolla tavallinenkin kansa voi hekumoida ettei raha tuonut onnea.
Moona ja Kira päättivät rauhoittua ja istuivat alas odottamaan heidän isoisäänsä. Kumpikaan naisista ei sanonut sanaakaan tuon puolituntisen aikana. Molemmat olivat nyt todella pelästyneitä peiliin kirjoitetun lauseen vuoksi. Edes Kira ei saanut sanaa suustaan. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua heidän isoisänsä saapuikin ovelle. Artturi Kivikoski oli armeliaasti vanhentunut surumielisen oloinen vanhempi herrasmies. Artturi oli menettänyt molemmat lapsensa ja oli ottanut lapsenlapsensa kasvatettavakseen. Kahden tytön kasvattaminen oli ollut rankkaa mutta antoisaa eikä hän olisi antanut hetkeäkään pois. Ei Kiran yöllisiä seikkailuja joista syntyi monia riitoja tai Moonan syömiseen tai itsensä tarkkailuun liittyviä riitoja. Tytöt olivat hänelle yhtä rakkaita kuin hänen lapsensakin olivat olleet, eikä hän antaisi tytöille tapahtua mitään pahaa. Ei vaikka hänen täytyisi lukita heidät kellariin loppuelämäkseen. Isoisä avasi huoneiston oven ja huomasi heti miksi tytöt olivat niin peloissaan ja järkyttyneitä. Koko asunto oli täysin sotkettu ja tuhottu. Tavarat olivat hujan hajan ja jotkut esineet oli rikottu. Mitään arvokasta ei näyttänyt olevan poissa, ainakaan ensisilmäyksellä. Heti kun Moona huomasi ukkinsa hän juoksi tavaroita väistellen miehen syliin nyyhkyttäen. Kira taas päätti avata sanaisen arkkunsa ja kertoi hirttävänsä sen joka tästä oli vastuussa. Artturi Kivikoski kuitenkin aavisti, että jotain pahempaakin saattoi olla tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti