Luku 2.2

Kira istui sohvalla, joka oli täynnä vaatteita ja vaikka mitä tyttöjen kaapeista. Artturi istui Kiran viereen ja huokaisi.

-Meidän ei kai pitäisi koskea mihinkään, jättää kaikki tavarat niinkuin ne olivat kun astuitte sisään, mies huomautti.

Kira vilkaisi isoisäänsä ja hänestä tuntui kuin hän katoaisi ison sohvan ja isoisän varjoon. Hän ei yleensä pelästynyt vähästä, mutta nyt hänestä tuntui siltä kuin häneen olisi kajottu fyysisesti vaikka kyseessä olikin vain tavarat jotka lojuivat sekaisena joka puolella. Nainen ei vastannut isoisälleen ollenkaan vain jäi tuijottamaan lattiaa. Artturi nousi ylös.

-Menen nyt soittamaan muutaman puhelun ja hoitamaan tämän asian. Te tytöt tulette ainakin täksi yöksi kotiin.

Isoisä lähti kävelemään kohti Kiran huonetta jotta saisi rauhassa puhua puhelunsa. Heti kun mies oli laittanut oven takanaan kiinni Kira huusi hänen peräänsä.

-Tämä on meidän koti!

Artturi Kivikoski ei ollut kuvitellutkaan, että Stravinski oli näin nopea liikkeissään. Mies oli vapautunut vankilasta vasta muutama kuukausi sitten ja uskalsi nyt jo jättää näinkin selkeän merkin itsestään. Kukaan muu ei olisi murtautunut tyttöjen asuntoon ilman mitään näkyvää syytä. Tämä oli varoitus ja hyvin selkeä sellainen. Igor Stravinski oli Artturin arkkivihollinen, jos häntä sellaiseksi nyt voisi kutsua. Mies oli Venäjän mafian päämies, joka johti omia rikollisia osastojaan myös Venäjää ympäröivissä maissa, kuten Suomessa ja Virossa. Kivikoskilla ja Stravinskeillä oli moniulotteinen ja hyvin raaka menneisyys, joka yhdistäisi nämä suvut aina toisiinsa. Artturi kaivoi puhelimen taskustaan, huokaisi raskaasti ja otti puhelun.

-Artturi Kivikoski. Se, mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Kotka on lentänyt pesästään. Kyllä, heti. Tyttöjen asunnolla on tapahtunut murto. Merkit ovat selkeät. Kyllä, heti. Kiitos.

Ja mies sulki puhelimen. 

Hän henkäisi muutaman kerran syvään ja päätti jälleen mennä tyttöjen luokse. He tarvitsivat apua, mutta hän ei kuitenkaan halunnut että tyttöjen koko elämä menisi ylösalaisin. Se oli tapahtunut kerran, muttei enää toista kertaa jos se hänestä oli kiinni. Mutta samalla mies tiesi, ettei asia ollut hänestä kiinni. Juuri kun Artturi oli astumassa ulos huoneesta hän huomasi kuinka Moona rynnisti hänen edestään kasvot täysin valkoisina vessaan ja kuuli oksennuksen ääniä.

-Kultaseni, onko kaikki hyvin? Artturi kysyi vessan oven läpi.

Ei vastausta. Pian Kirakin oli ovella kasvot melkein yhtä valkoisina kuin Moonallakin.

-Ukki, sinun kannattaisi mennä katsomaan Moonan huonetta... sänkyä. Se on...Hirveää.

Artturi melkein juoksi Moonan huoneeseen, tietämättä mitä odottaa. Ensin hän ei huomannut mitään, mutta sitten tahrittu sängynpeitto kiinnitti hänen huomionsa. Koko peitto oli mitä ilmeisemmin spermassa. Artturi ei halunnut mennä lähemmäs. Hän tunsi kauhun hiipivät sisälleen, muttei antanut sille valtaa. Juuri nyt hänen täytyi pysyä vahvana tyttöjään varten. Niinkuin aikaisemminkin. Mutta nyt asiat olivat muuttuneet, kohteena olivat hänen tyttönsä.

-Älkää koskeko mihinkään, mies toisti aiemman sanomansa. -Soitin Virkkuselle ja hän otti asian hoitoonsa. Tänne tulee poliiseja, mutta siviiliasuissa.

Helsingin poliisin päällikkö Kalevi Virkkunen oli Kiralle ja Moonalle tuttu jo vuosien takaa. Virkkuset olivat Kivikoskien perhetuttavia ja nyt Artturi oli siitä enemmän kuin kiitollinen. Tytöt eivät osaisi epäillä minkäänlaisia erityisjärjestelyjä. Mies tiesi voivansa luottaa Virkkusen tilannetajuun.

-Voimmeko lähteä täältä heti vai pitääkö meidän odottaa niitä kyttiä? Kira kysyi.

Häntä ahdisti koko tilanne. Hänen reviirilleen oli tultu luvatta ja röyhkeästi, ja nyt vielä pitäisi ryhtyä selvittelemään koko sotkua salassa medialta ja muutenkin jähmeän virkakoneiston kanssa. Kira ei uskonut, että poliiseja kiinnostaisi tämä tilanne viittä minuuttia pidempään. Kun kerran mitään ei oltu viety, niin jonkun hullun runkkarin perään tuskin lähdettäisiin. Poliisin resursseja oli muutenkin kiristetty, joten turhuuksiin ei ollut varaa.

-Odotetaan, Artturi sanoi ja kietoi kätensä Kiran hartioiden ympärille. -Tiedän, että teitä väsyttää ja inhottaa koko tilanne, mutta ei tässä kauaa pitäisi mennä. Oletko soittanut... hmm... Mikä hänen nimensä olikaan?

-Jarkko, Kira mutisi. -En ole. Katsoin kyllä, että hän on soittanut minulle jo kolmesti. En vain ole halunnut vastata ja selittää...

-Lähetä edes viesti, Artturi ojensi lempeästi tyttärentytärtään. -Hän on varmasti huolissaan siitä, onko matka mennyt hyvin ja oletko päässyt ehjänä perille.

-Hyvä on...

”Kaikki ok. Olen nukkumassa.” Kiran viesti oli lyhyt ja ytimekäs. Hän oli tapaillut Jarkkoa muutaman kuukauden ja mies alkoi käydä turhankin rasittavaksi. Pitikö muka joka päivä soitella? Kerta viikkoon olisi Kiran mielestä riittänyt oikein hyvin.